”Eihän sinulla voi olla adhd:tä, koska olet niin rauhallinen”

Muutama vuosi sitten jyväskyläläinen Anu Blom, 32, havahtui siihen, että hänen elämänsä tuntui hyvin rikkonaiselta. Tietyt asiat näyttivät toistuvan tasaisin väliajoin, eikä hän oikein ymmärtänyt, miksi niin kävi.

”Olin asunut lähes 20 osoitteessa ja ollut töissä 13 eri paikassa. Lisäksi ihmissuhteeni olivat vaihtuneet usein.”

Kaikki asiat menivät suurin piirtein saman kaavan mukaan: Ensin Anu oli valtavan innostunut uudesta asuinpaikasta, työpaikasta, ystävästä tai parisuhteesta. Vähän ajan päästä mielenkiinto sitä kohtaan alkoi kuitenkin heiketä ja saattoi lopulta kadota kokonaan. Sen jälkeen hänelle tuli tarve etsiä jotakin uutta ja inspiroivaa elämäänsä.

Elämän rikkonaisuus tuntui Anusta raskaalta. Oikeasti hän kaipasi pysyviä asioita, kuten motivoivan työn, viihtyisän kodin ja pitkiä ihmissuhteita.

”Mietin, miksi minun oli niin vaikea saavuttaa niitä.”

Anu alkoi tarkastella elämäänsä. Hän oli silloin tällöin lukenut adhd:tä käsitteleviä juttuja. Niitä lukiessa hänellä oli usein käynyt mielessä, voisiko hänenkin elämänsä haasteiden kohdalla olla kyse aktiivisuuden ja tarkkaavuuden häiriöstä. Kokonaan oirekuva ei kuitenkaan tuntunut sopivan häneen.

”Olin lukenut, että monilla adhd-oireisilla on koko ajan haasteita esimerkiksi asioiden aloittamisen tai paikallaan pysymisen kanssa. Minulla oli samoja ongelmia, mutta ei jatkuvasti.”

Anu oli pärjännyt koulussa erinomaisesti ja opiskellut monta erilaista tutkintoa. Työnsä hän oli hoitanut aina hyvin. Useimmat ihmiset pitivät häntä fiksuna, rauhallisena ja järkevänä.

Anu kuitenkin tiesi, että hän oli joutunut tekemään koulun ja opintojen eteen valtavan paljon työtä.

”Jotkut opiskeluympäristöt ja tehtävät olivat minulle hyvin kuormittavia, minkä takia jouduin jatkuvasti sopeutumaan.”

Uusia oivalluksia

Anu alkoi etsiä adhd:stä vielä lisää tietoa. Mitä enemmän sitä kertyi, sitä enemmän hän löysi yhtymäkohtia omaan elämäänsä. Lapsuuden, nuoruuden ja aikuisuuden vaiheet alkoivat hahmottua hänelle yhä tarkemmin.

Lapsena hän oli ollut kolmilapsisen perheen nuorin ja kärsimättömin. Hänellä oli ollut muun muassa vaikeuksia keskittyä pitkään, minkä takia leikit olivat vaihtuneet usein. Lisäksi hän oli jatkuvasti hukannut tavaroita, mikä oli ihmetyttänyt hänen vanhempiaan.

Kun Anu oli aloittanut ala-asteella, luokanopettaja oli ottanut lähes välittömästi yhteyttä hänen äitiinsä ja kertonut, että hänellä oli tapana häiriköidä tunneilla. Anulle tuli jo pienestä pitäen tunne, että aikuisilla oli jatkuvasti jotakin kielteistä sanottavaa hänestä.

”Joku oli koko ajan sanomassa, että teen asioita väärin.”

Muista poikkeavat luonteenpiirteet saivat Anun tuntemaan itsensä erilaiseksi, ulkopuoliseksi ja yksinäiseksi lähes kaikkialla, minne hän meni. Lisäksi hän koki, että hänen luonteenpiirteensä eivät olleet hyväksyttyjä, minkä vuoksi hän alkoi opetella peittelemään niitä ja käyttäytymään samoin kuin muut. Se vaati valtavan paljon itsehillintää, sillä luonnostaan hän olisi ollut paljon impulsiivisempi.

”Käytännössä olin koko ajan hyvin uupunut.”

Haasteita työelämässä

Yläasteen jälkeen Anu haki ja pääsi ammattikouluun, jossa hän suoritti audiovisuaalisen viestinnän perustutkinnon samaan aikaan ylioppilastutkinnon kanssa. Jo opintojen aikana hän huomasi, että media-ala ei tuntunut ollenkaan omalta. Valmistumisen jälkeen hän päätyi työskentelemään muun muassa määräaikaisesti lasten iltapäiväkerhon ohjaajana, päiväkodin ryhmäavustajana ja nuorten ohjaajana.

”Huomasin, että nautin ihmisten kanssa työskentelemisestä.”

Anulla ei kuitenkaan ollut lasten ja nuorten kanssa työskentelemiseen sopivaa tutkintoa, minkä takia hän lähti opiskelemaan Humanistiseen ammattikorkeakouluun yhteisöpedagogiksi. Valmistuttuaan hän työskenteli eri työnantajilla nuorten yksilö- ja ryhmävalmentajana. Töissä Anu koki kuitenkin monia haasteita.

”Huomasin, että minun oli vaikea säilyttää mielenkiintoa ja keskittymistä pitkäaikaisesti. Lisäksi koin oloni levottomaksi ja impulsiiviseksi.”

Anu mietti, että työelämän haasteille täytyi olla jokin looginen selitys. Hän muisti lukemansa adhd:tä käsittelevät lehtijutut, varasi ajan työterveyslääkärille ja kertoi epäilyistään.

Vajaat kolme vuotta sitten Anua alettiin tutkia työterveyshuollossa.

Terveydenhuollon ammattilaiset kuitenkin totesivat nopeasti, että Anun hillitty ja rauhallinen olemus, hyvä opiskelumenestys ja työkykyisyys eivät sopineet adhd:n oirekuvaan. Sen takia heillä ei ollut syytä epäillä adhd:tä.

”Se tuntui pahalta, sillä olin nimenomaan oppinut esittämään ulospäin muuta kuin mitä todella olin.”

Tutkimusten tuloksena oli, että Anulla oli adhd:hen viittaavia piirteitä, mutta diagnostiset kriteerit eivät täyttyneet. Sen sijaan Anun oireet tulkittiin johtuvan traumaperäisestä stressihäiriöstä.

”Olin pettynyt. Tulos tarkoitti sitä, että en voinut saada tarkkaavuuden ongelmiin mistään apua.”

Uudelleen tutkimuksiin

Työterveydestä Anun hoito siirtyi terveysasemalle. Siellä hän päätti ottaa adhd-epäilynsä uudelleen puheeksi sairaanhoitajan kanssa. Tämä lupasi selvittää, olisiko adhd-tutkimukset mahdollista tehdä uudelleen. Anun iloiseksi yllätykseksi terveysaseman vastaus oli myönteinen.

”Uudet adhd-tutkimukset aloitettiin reilut kaksi vuotta sitten keväällä. Ne olivat ensimmäistä kertaa laajemmat. Muun muassa äitiäni haastateltiin myös.”

Tutkimusten jälkeen Anu joutui odottamaan lähes puoli vuotta ennen kuin hän pääsi tapaamaan psykiatria. Tulokset olivat kuitenkin selvät: adhd:n diagnostiset kriteerit täyttyivät. Anu oli vihdoin 30-vuotiaana saanut adhd-diagnoosin. Psykiatri määräsi hänelle myös keskittymistä parantavan lääkityksen.

”Aluksi oloni oli hyvin huojentunut. Olin myös onnellinen siitä, että aavistukseni oli koko ajan ollut oikea.”

Diagnoosin saaminen ei kuitenkaan herättänyt pelkästään myönteisiä tunteita. Se aiheutti Anussa lähes välittömästi myös identiteettikriisin. Hänestä tuntui kuin hän olisi ollut vankilassa 30 vuotta ja yhtäkkiä hänet olisi todettu syyttömäksi. Vaikka vankilan ovi oli auennut hänelle, hänestä ei tuntunut pelkästään hyvältä kävellä vapauteen.

”Koin todella epäreiluna, että minua oli koko elämäni ajan syytelty asioista, joille en yksinkertaisesti voinut mitään.”

Ajan myötä diagnoosi, lääkitys ja itsetuntemuksen lisääntyminen kuitenkin paransivat Anun oloa. Kun hän sai sulatella asioita rauhassa, hän alkoi itse suhtautua itseensä armollisemmin. Hän lakkasi syyttämästä itseään rikkonaisesta elämästä ja alkoi miettiä, millaisia asioita hän tarvitsisi voidakseen hyvin.

”Ymmärsin, että tarvitsisin muun muassa tarpeeksi vaihtelevan ja monipuolisen työn, jotta adhd-aivoni pysyvät tyytyväisinä.”

Lisäksi hän oivalsi, että työympäristön pitäisi olla rauhallinen, jotta ympäristön äänet ja liikehdintä eivät jatkuvasti häiritsisi hänen keskittymistään.

Toiveena kysymyksiä

Adhd-diagnoosistaan Anu on kertonut avoimesti monille ihmisille. Vanhemmilta ja parhailta ystäviltä hän on saanut tukea. Monet tuttavat taas ovat kyseenalaistaneet koko diagnoosin osittain samasta syystä kuin työterveyshuollon ammattilaiset aikaisemmin.

”Monet tuttavat ovat sanoneet, että eihän sinulla voi olla adhd:tä, koska olet niin rauhallinen.”

Vähättely on joka kerta saanut Anun tuntemaan olonsa sivuutetuksi. Sen sijaan hän toivoo, että ihmiset suhtautuisivat hänen diagnoosiinsa uteliaasti ja kysyisivät rohkeasti suoria kysymyksiä. Niihin olisi helppo vastata, ja ne voisivat lisätä ymmärrystä puolin ja toisin.

”Minusta olisi todella kivaa, jos ihmiset reagoisivat diagnoosiini vaikka kysymällä, miltä arki minun silmissäni näyttää tai miltä elämäni tuntuu. Se saattaisi selventää montaa tilannetta.”