”En loksahda kumpaankaan lokeroon täysin”

Ann-Maaret Heikkisellä on sekä adhd- että autismidiagnoosi. Adhd-puoli hänessä rakastaa säpinää ja autismipuoli haluaisi vain olla yksin. Arki on kahden erilaisen puolen välillä luovimista.

Lapsena Ann-Maaret Heikkisen, 43, elämä jakautui kahden kodin välille, sillä hänen vanhempansa olivat eronneet. Äidin luona oli turvallista ja sosiaalista, sillä isovanhemmat asuivat kodin alakerrassa. Äidille Ann-Maaret ja hänen veljensä keksivät jatkuvasti yllätyksiä, joista kaikki eivät jälkeenpäin ajateltuna olleet kovin mukavia.

”Lapsena kuitenkin ajattelimme, että kierot suunnitelmamme olivat oikein hyviä”, Ann-Maaret naurahtaa.

Isän luona oli turvatonta. Ann-Maaretin ja hänen veljensä piti varoa suututtamasta äkkipikaista miestä. Ann-Maaret pakeni kodin epävakaata ilmapiiriä muun muassa tiskaamiseen, sillä lämmin vesi tuntui mukavalta käsissä. Suuren osan ajasta hän vietti kuitenkin omassa mielikuvitusmaailmassaan.

Alakoulusta Ann-Maaretilla on hyviä muistoja. Hän oppi asioita nopeasti, minkä takia hänelle jäi paljon aikaa omille ajatuksille. Hän sai myös usein toimia apuopettajana.

Yläkoulu sen sijaan oli vaikeaa aikaa. Ann-Maaretilla oli tapana haastaa opettajia sekä puheillaan että käyttäytymisellään, minkä takia hän sai usein jälki-istuntoa. Vapaa-ajalla hän poltti tupakkaa, joi alkoholia tai yritti saada päänsä sekaisin muilla aineilla.

”Kenellekään ei koskaan tullut edes mieleen, että käyttäytymiseni olisi voinut johtua neurokirjon häiriöstä.”

Elämän suunta oli vaikea löytää

Kun Ann-Maaret oli 13-vuotias, hänen isänsä teki itsemurhan. Silloin Ann-Maaret pääsi ensimmäisen kerran puhumaan psykologin kanssa.

”Silloin kaikki haasteeni laitettiin isän kuoleman aiheuttaman trauman ja murrosiän piikkiin.”

Ann-Maaret sai peruskoulun kunnialla päätökseen ja siirtyi opiskelemaan lukioon. Sen hän jätti kesken muutettuaan poikaystävänsä kanssa asumaan toiselle paikkakunnalle.

Ann-Maaret yritti opiskella myös nuoriso- ja vapaa-ajan ohjaajaksi sekä lähihoitajaksi. Opinnot jäivät kuitenkin taas kesken.

”Myöhemmin suoritin perhepäivähoitajan ammattitutkinnon. Se oli helpompaa, koska sain opiskella etänä omassa tahdissani.”

Parikymppisenä Ann-Maaret meni naimisiin, ja hänen suurin unelmansa oli tulla äidiksi. Muutaman vuoden yrittämisen jälkeen syntyi hänen esikoisensa. Ann-Maaret oli onnensa kukkuloilla.

Perhearjen kuormittavuus kuitenkin yllätti. Ann-Maaret halusi olla mahdollisimman hyvä äiti, minkä takia hän halusi tehdä kaiken oikein. Hän otti selvää imetyksestä, kiintymysvanhemmuudesta ja sormiruokailusta. Lisäksi hän loi itselleen erilaisia sääntöjä. Lasten piti esimerkiksi saada ulkoilla vähintään kaksi tuntia sekä aamu- että iltapäivisin.

”Vasta jälkeenpäin ymmärsin, että olin siihen aikaan todellinen kontrollifriikki.”

Ann-Maaret ja hänen silloinen miehensä saivat yhdessä vielä kaksi muuta lasta. Pariskunta päätyi kuitenkin eroamaan kymmenen vuotta sitten.

Tuttavan kysymys ohjasi adhd-tutkimuksiin

Ero oli Ann-Maaretille helpotus. Kodin tunnelma muuttui paljon vapaammaksi sekä hänelle että lapsille.

Muutama vuosi eron jälkeen Ann-Maaret päätti mennä paikallisella koululla järjestettävään jumppaan. Se osoittautui yhdeksi hänen elämänsä parhaimmista päätöksistä. Hän nimittäin kutsui myöhemmin jumppaohjaajan käymään kotonaan. Kun he olivat hetken aikaa jutelleet, jumppaohjaaja näytti siltä kuin olisi tunnistanut jotakin tuttua.

”Yhtäkkiä hän kysyi, että onko minullakin adhd.”

Ann-Maaret oli kysymyksestä hämmentynyt ja vastasi kieltävästi. Vielä samana iltana hän alkoi kuitenkin etsiä aiheesta tietoa. Kaikki oireet täsmäsivät häneen lähes täydellisesti.

”Minulle tuli valtava tarve selvittää asiaa lisää.”

Ann-Maaret oli traumahistoriansa takia Jyväskylän psykiatrisen poliklinikan asiakkaana. Hän päätti ottaa adhd-asian puheeksi oman lääkärinsä kanssa.

Lääkäri otti asian heti vakavasti ja lähetti Ann-Maaretin adhd-tutkimuksiin. Ongelmallista oli kuitenkin se, että diagnoosia varten piti haastella myös Ann-Maaretin äitiä. Hän kertoi omassa haastattelussaan, että tyttären lapsuudessa ei ollut ollut mitään epätavallista.

Lääkäri kuitenkin päätti tutkimusten loppuvaiheessa määrätä Ann-Maaretille adhd-lääkityksen. Kokeilu osoitti selkeästi, että oireiden taustalla oli adhd. Diagnoosi vahvistettiin, kun Ann-Maaret oli 37-vuotias.

Lääkitys muutti Ann-Maaretin elämää paljon. Yhtäkkiä hän koki uudenlaista selkeyttä, joka tuntui valtavan hyvältä. Häntä koko elämän ajan vaivanneet masennus- ja ahdistusoireet alkoivat hälventyä.

Lääkitystä seurasi kuitenkin kriisi. Ann-Maaret alkoi miettiä, miten elämä olisi mennyt, jos hän olisi saanut diagnoosin aiemmin.

”Mietin, olisivatko asiat menneet toisin, jos olisin tiennyt olevani adhd-oireinen.”

Toinen diagnoosi tuli pari vuotta myöhemmin

Kaikki ei kuitenkaan tuntunut edelleenkään täsmäävän täysin Ann-Maaretin elämässä. Mitä enemmän tietoa hän löysi adhd:stä, sitä selkeämpää oli, että se ei yksinään selittänyt kaikkia hänen haasteitaan.

Reilu vuosi adhd-diagnoosin jälkeen Ann-Maaret törmäsi YouTubessa videoihin, joissa kerrottiin autismikirjon piirteistä. Myös ne kuulostivat kuvailevan häntä hyvin tarkkaan, minkä takia hän alkoi etsiä lisää tietoa autismista.

Ann-Maaret otti asian puheeksi oman lääkärinsä kanssa ja pääsi uusiin tutkimuksiin. Avuksi tuli hänen lapsuudenystävänsä, joka kirjoitti lääkärille selostuksen, millainen hän oli ollut lapsena ja nuorena.

Tutkimusten jälkeen Ann-Maaretin autismista ei ollut pienintäkään epäilystä ja hän sai myös autismidiagnoosin. Uuden diagnoosin myötä Ann-Maaretista tuntui vihdoin, että hän tuli kunnolla nähdyksi.

”En loksahda kumpaankaan lokeroon täysin vaan olen jossakin niiden välimaastossa.” 

Diagnoosi toi uudenlaista itseymmärrystä

Autismikirjon myötä Ann-Maaret alkoi ymmärtää itseään paremmin. Hänen sisällään on kuin kaksi eri sisarusta: Adhd-puoli hänessä on eloisa, kekseliäs, luova, elämyshakuinen ja ulospäinsuuntautunut. Se on aina valmis kokemaan uusia asioita.

Autismipuoli haluaa olla omassa maailmassaan. Se viihtyy yksin luonnossa tai kotona hämärässä painopeiton alla. Se voi keskittyä tuntikausia virkkaamiseen tai etsimään tietoa kilpikonnista. Se ei kaipaa elämäänsä juuri minkäänlaista vaihtelua.

”Käytännössä kahden täysin erilaisen puolen kanssa eläminen on hyvin kuormittavaa.”

Adhd-puoli esimerkiksi rakastaa erilaisten neurokirjon ihmisten kohtaamisten järjestämistä ja saattaa helposti lupautua järjestämään niitä. Autismipuoli taas kokee aikataulut, aistikuorman ja sosiaaliset kontaktit hyvin raskaina.

”Usein soimaan itseäni jälkeenpäin, miksi olen lupautunut mukaan niin moneen eri asiaan.”

Autismikirjon diagnoosi on auttanut Ann-Maaretia myös ymmärtämään ihmissuhteitaan ja niiden haasteita entistä paremmin. Suurella osalla hänen ystävistään on jokin neurokirjon häiriö.

”Olen aina pitänyt ihmisistä, joita muut pitävät hieman kummallisina. Siitäkin huolimatta tunnen oloni ulkopuoliseksi kaikissa ryhmissä.”

Ann-Maaret myös kokee, että muut ymmärtävät hänet usein väärin. He saattavat esimerkiksi pitää häntä aggressiivisena tai tylynä, vaikka se ei olisi hänen tarkoituksensa.

”En kuorruta puheitani hattaralla vaan sanon asiat suoraan. Se tulkitaan usein väärin.”

Uusi parisuhde toi yhteyden tunnetta

Viisi vuotta sitten Ann-Maaretin elämään tuli yllättäen uusi ihminen, puoliso Niko, jolla on myös adhd- ja autismikirjon diagnoosi. Pari tuntui heti ymmärtävän toisiaan poikkeuksellisen hyvin, ja heidän välilleen syntyi syvä yhteys.

”Nikon kanssa en ole koskaan tuntenut itseäni ulkopuoliseksi. Pystymme aistimaan toistemme tuntemuksia jopa satojen kilometrien etäisyydeltä.”

Ann-Maaret ja Niko olivat toistaan niin varmoja jo heti alussa, että he antoivat lapselle luvan tulla jo toisilla treffeillä. Pienokainen syntyi lähellä seurustelun ensimmäistä vuosipäivää. Naimisiin pari meni parin vuoden seurustelun jälkeen.

Elämä kahden neurokirjon vanhemman ja neljän lapsen kodissa on rentoa ja sallivaa. Jokainen saa olla juuri sellainen kuin on, ilman että häntä yritetään pakottaa tietynlaiseksi.

Ann-Maaret rakastaa myös mahdollistaa erilaisia kohtaamisia kotonaan, kun hänen jaksamisensa sen sallii. Hän kokee olevansa kuin Muumimamma, joka kutsuu kummia kulkijoita kotiinsa juhlimaan.

”Juhlimme paljon. Silloinkin jos ei ole mitään selvää syytä juhlia, keksimme sellaisen. Elämästä täytyy osata nauttia.”