Hyvin tehty adhd-diagnoosi on kaikkien etu
Miten aikuinen pääsee adhd-tutkimuksiin, ja miten tutkimukset tehdään?
Julkisella puolella adhd-tutkimuksia tehdään psykiatrian poliklinikoiden neuropsykiatrisissa työryhmissä ja neuropsykiatrian poliklinikoilla, joissa on vahvin osaaminen. Muillakin psykiatrian poliklinikoilla voidaan tehdä tutkimuksia, jos siellä on tähän asiaan perehtyneitä asiantuntijoita.
Ensimmäinen askel on varata aika terveyskeskuksesta. Lisäksi ylioppilaiden terveydenhoitosäätiössä (YTHS) voidaan tehdä diagnostisia tutkimuksia. Perusongelmana on usein se, että jonot tutkimuksiin ovat pitkät.
Neuropsykiatrian poliklinikoilla ja työryhmissä noudatetaan hyvää diagnostista käytäntöä. Tämä vaatii aikaa ja useita tapaamisia. Yleensä alkututkimukset tekee sairaanhoitaja tai muu asiaan perehtynyt työntekijä. Sen jälkeen lääkäri tekee varsinaisen diagnostisen arvion ja/tai haastattelun.
Aikuisilla diagnoosin tekee ensisijaisesti psykiatrian erikoislääkäri tai opiskelu- ja työterveyshuollossa toimiva lääkäri, joka tarvittaessa konsultoi adhd:hen perehtynyttä lääkäriä. Myös jotkut neurologian erikoislääkärit ovat perehtyneet adhd-diagnostiikkaan.
Hyvään diagnostiikkaan kuuluu
- Käydään läpi kehityshistoria ja nykyinen elämäntilanne.
- Tilataan aiemmat sairauskertomustekstit sekä tutkimustulokset.
- Käydään läpi oirekuvaa lapsuudesta nykyhetkeen. Käydään läpi adhd:n diagnostisia kriteereitä sekä toimintakykyä.
- Selvitetään erotusdiagnostiikkaa. Tämä on tärkeää, koska moniin psyykkisiin häiriöihin voi liittyä adhd:n kaltaisia oireita. Lisäksi monella adhd-oireisella on myös muita samanaikaisia psykiatrisia sairauksia.
- Tehdään patteristo laboratoriokokeita ja otetaan huumeseula.
- Tutkimuksia varten on hyvä saada informaatiota mahdollisimman monesta lähteestä. Siksi pyritään haastattelemaan toinen vanhemmista ja kumppani.
- Käydään läpi mahdollisia muita ongelmia, esimerkiksi univaikeudet, oppimisvaikeudet, päihdekäyttö ja krooninen stressi.
Yksityisellä puolella tehdään myös adhd-diagnostiikkaa. Yksityisellä puolella diagnostiikka on valitettavasti hyvin kirjavaa. Jos yksityisen puolen tutkimusprotokolla noudattaa yllä olevaa hyvän diagnostiikan mallia, on asiat hyvin.
Jos lääkäri tapaa yksi tai kaksi kertaa tai ”varmistaa” diagnoosin lääkekokeilulla, ei diagnostiikkaa ole tehty pätevästi. Samoin, jos diagnoosi perustetaan neuropsykologiselle tutkimukselle ilman yllä olevia muita tekijöitä, on diagnostiikka tehty puutteellisesti.
Neuropsykologinen tutkimus ei ole diagnostinen työkalu, mutta se voi antaa tärkeää lisätietoa henkilö tilanteesta.
Hyvin tehty diagnostiikka on kaikkien etu. Jos diagnooseja tehdään kevyin perustein, sorrutaan ylidiagnostiikkaan. Jokainen huonosti tehty diagnoosi vie uskottavuutta adhd-diagnoosilta. Lisäksi huonosti tehty diagnoosi hankaloittaa jatkohoitoa, jos hoitotaho vaihtuu.
