Kolumni: Vuorokausirytmi on kello aivoissamme

Aivoissamme on monta kelloa – siis hermoverkostoa, jotka reagoivat ajan kulumiseen ja muokkaavat toimintaamme sen mukaisesti. Ehkä tärkein näistä kelloista on vuorokausirytmi, ja sen mekanismit ovat todella syvään juurtuneet elimistöömme.

Kellon tehtävä on tärkeä: ihmisen pitää nukkua, mutta nukahtaa ei voi milloin vaan ja missä vaan (ajattele, jos nukahtaisit kesken koulutunnin tai vaikka pyörällä ajaessasi).

Vuorokausirytmikello yrittääkin pitää tarkkaan kirjaa siitä, mikä aika päivästä nyt on ja koska olisi se sopiva hetki nukahtaa. Ja kun nukkumispaikka on tuttu ja rauhallinen, vuorokaudenaika on oikea, ja nukkumaan menijä on sopivasti väsynyt, tapahtuu ihme: Ihminen nukahtaa uneen, jonka aikana aivot säätelevät univaiheita kevyen ja syvän unen ja REM-unen välillä sujuvasti vaihdellen.

Aamulla aivoissa on uutta selkeyttä: opitut asiat muistuvat mieleen, pikku harmeihin ei juututa pyörimään, keskittyminen sujuu niin hyvin, että itseäkin hämmästyttää, ja mieliala on kohonnut. Aivot ovat saaneet valmiiksi tärkeitä unenaikaisiatehtäviään, ja se näkyy!

Mistä aivot tietävät, paljonko kello on? Nämä ikiaikaiset mekanismit eivät juuri viisarikelloista piittaa, vaan ne luottavat valoon ja aktiivisuuteen. Läpi ihmiskunnan historian, lukuun ottamatta viimeistä reilua sataa vuotta, valonamme on ollut aurinko aamusta iltaan ja hyvin himmeät tulen hohteet auringon laskettua.

Liikkumista on tapahtunut päivällä paljon, on tehty raskaita töitä ulkona, hakattu halkoja, kannettu vettä ämpärillä, ja illan tullen istahdettu alas kevyempiin puhdetöihin. Luonnonvalo ja aktiivisuus ovat siis olleet hyvin luotettavia ajan ennustajia, ja niitä vuorokausirytmikello käyttää päätelmissään.

Uni häiriintyy, jos hämäämme vuorokausirytmikelloa. Jos emme menekään ulos, jossa valaistus luonnollisesti vaihtelee ja keho liikkuu, vaan istumme sisällä ruutujen edessä aamusta iltaan, ei hyvää unta oikein voi saavuttaa. Olisi reilua, jos jokainen pääsisi päivällä ulos liikkumaan riittävästi.