”Olin sekä peloissani että hukassa”

Lapsena Tomi Ollikainen, 42, oli niin vilkas, että hänen äitinsä olisi tehnyt mieli sitoa hänet välillä narun päähän.

”Äiti on kertonut, että heti kun opin kävelemään, se oli jatkuvaa menoa.”

Tomille myös sattui paljon kömmähdyksiä. Myös se hämmästytti hänen äitiään, sillä Tomin kaksi sisarusta olivat paljon rauhallisempia.

Kun poika oli 6-vuotias, äiti otti neuvolassa puheeksi hänen piirteensä. Sitä kautta Tomi pääsi tarkempiin tutkimuksiin. Silloin hänen terveystietoihinsa kirjattiin MBD, minimal brain dysfunction, joka nykyään vastaisi todennäköisesti adhd-diagnoosia. Asialle ei kuitenkaan tehty mitään.

Vilkkaudesta huolimatta Tomin lapsuus oli onnellinen, kunnes vanhemmat päättivät erota. Poika oli silloin 10-vuotias.

”Vanhemmat hoitivat avioeron todella huonosti. He muun muassa riitelivät paljon.”

Avioeron jälkeen Tomi ja hänen isosiskonsa jäivät pitkiä työpäiviä tekevän isän luokse asumaan. Äiti ja kaksi nuorempaa sisarusta muuttivat muutaman kymmenen kilometrin päähän Varkauteen.

Kotona ei ollut ketään, joka olisi ottanut syliin, tukenut tai kannustanut. Kukaan ei tarjonnut turvaa, jota nuori poika olisi tarvinnut aikuiseksi kasvamiseen.

”Olin sekä peloissani että hukassa”, Tomi kertoo.

Turvan ja huomion etsimistä

Nuoresta pojasta turvattomuuden tunne tuntui lähes hallitsemattoman suurelta. Kuudennella luokalla Tomi löysi keinon hallita sitä: hän alkoi kaverin kanssa impata sekä bensaa että liimaa. Vanhemmilta pojilta he saivat myös tupakkaa ja alkoholia.

”Päihteiden avulla pääsin hetkeksi pois omasta arkisesta elämästä.”

Turvan lisäksi Tomi kaipasi myös huomiota. Kun sitäkään ei saanut kotoa, Tomi ajautui hakemaan sitä toisella tavalla. Hän ajautui kaveriensa kanssa varastelemaan kaupoista ja ottamaan autoja luvattomasti käyttöön.

”Totta kai jäimme aina välillä kiinni. Siitä seurasi muun muassa monta putkareissua.”

Vuosien myötä imppaaminen vaihtui kovempiin huumeisiin ja rikokset muuttuivat vakavammiksi. Kun Tomi oli 18-vuotias, hänet tuomittiin ensimmäistä kertaa suorittamaan vankeusrangaistusta Keravan vankilaan. Vangitsemisperusteena oli rikoskierteen katkaisu.

”Olin kesän aikana syyllistynyt piripäissäni noin 60 autovarkauteen.”

Tuomiota Tomi suoritti alle vuoden, kunnes pääsi vapaaksi. Vankilasta päästessään hänellä ei kuitenkaan ollut mitään muuta paikkaa kuin palata takaisin vanhojen kavereidensa luo. Uusi tuomio tuli jo vajaa vuosi edellisen suorittamisesta.

Erilaisia vankilatuomioita

Vankilassa oli turvallista. Ainakin hetken aikaa Tomilla oli koti, jossa oli tarjolla ruokaa, seuraa ja tekemistä. Vaaraa päihteisiin sortumisesta ei ollut.

”Minusta vankila ei ollut ollenkaan paha paikka. Päivät kuluivat rutiininomaisesti, eikä kotiasioita tarvinnut miettiä.”

Aluksi tuomiot olivat lyhyitä. Tomi istui vähän alle tai vähän yli vuoden. Rikokset kuitenkin muuttuivat vakavammiksi. Tomi syyllistyi muun muassa ampuma-aserikokseen, törkeään varkauteen, pahoinpitelyyn ja omaisuusrikokseen. Hän sai 23-vuotiaana vähän alle neljän vuoden tuomion Sukevan vankilaan.

”Sukevan vankilaa kutsuttiin siihen aikaan ‘isojen poikien taloksi’. Sinne lähettäminen oli merkki siitä, että rangaistukset kovenivat.”

Sukevalla Tomi jutteli erään vanhemman vangin kanssa tulevaisuudesta. Tämä neuvoi Tomia pyrkimään eroon vankilakierteestä ennen kuin hän täyttäisi 30 vuotta. Muuten vaarana olisi, että Tomi laitostuisi niin paljon, ettei osaisi enää elää vankilan ulkopuolella.

”Silloin minulle tuli järki päähän. Päätin, että se oli minun elämäni viimeinen vankilareissu.”

Tomi sai vihdoinkin adhd-diagnoosin

Tomin päätös piti. Sitä vahvisti myös se, että hänen silloinen vaimonsa alkoi odottaa parin esikoista. Vuoden päästä esikoisesta syntyi perheen keskimmäinen lapsi ja kolme vuotta myöhemmin kuopus. Tomi elätti perhettä pyörittämällä isänsä kanssa yhdessä maanrakennusyritystä.

Perhe-elämä oli kuitenkin myrskyisää. Hektinen perhearki koetteli Tomin hermoja, ja hän koki olonsa ahdistuneeksi.

”Hermoni saattoivat mennä mitä pienimmistä asioista. Silloin en säästellyt sanojani vaan annoin tulla kunnolla.”

Tomi ja hänen vaimonsa erosivat. Lapset jäivät kirjoille Tomin luo.

Neljä vuotta sitten, kun perheen esikoinen oli yläkoulussa, koulupsykologi kiinnitti huomiota pojan vilkkauteen ja keskittymisvaikeuksiin ja lähetti tämän terveyskeskuksen psykiatrille.

Lääkärikäynti yllätti Tomin täysin. Poika pääsi tutkimuksiin. Samaan aikaan Tomi vuodatti omaa elämäntarinaansa hoitajalle, joka ehdotti, että Tomille varattaisiin oma aika. Tomi suostui ehdotukseen hieman hämmentyneenä.

”Kun olin nuorempana yrittänyt hakea terveydenhuollosta apua ongelmiini, minulle oli aina sanottu, että älä tule tänne, sinä olet narkkari. Kukaan ei ollut koskaan vaivautunut kuuntelemaan tarinaani.”

Tällä kertaa lääkäri kuunteli Tomin tarinan tarkkaavaisesti ja teki hänelle lähetteen psykiatrille. Tomi pääsi tutkimuksiin, ja ne osoittivat nopeasti, että hän oli hyvin selvästi adhd-oireinen. Psykiatri ihmetteli, miksi Tomia ei ollut koskaan aikaisemmin hoidettu.

”Hän sanoi, että minua olisi kuulunut alkaa hoitaa jo 25 vuotta aikaisemmin.”

Tomille alettiin etsiä sopivaa adhd-lääkitystä. Lisäksi lääkäri määräsi hänet psykoterapiaan. Jo muutaman viikon päästä Tomin elämä oli muuttunut lopullisesti.

Ihmissuhteet alkoivat selkiytyä

Adhd-lääkityksen avulla Tomin korkea verenpaine normaalistui ja olo rentoutui. Kun hänen elämänsä oli aikaisemmin kulkenut ääripäästä toiseen, hän oivalsi, että hän voisi kulkea myös keskitietä.

”Ymmärsin, että minun ei tarvitse koko ajan tehdä kaikkea täysillä. Minun ei esimerkiksi tarvitse koko ajan treenata hullun lailla vaan voin välillä pitää välipäiviä, jos siltä tuntuu.”

Kotona Tomi muuttui entistä rauhallisemmaksi. Hän on iloinen siitä, että keskusteluyhteys lasten kanssa on sen ansiosta parantunut.

”Lasten ei tarvitse enää pelätä, että hermostun joka asiasta. Sen takia he uskaltavat kertoa minulle, jos heille on vaikka sattunut jokin vahinko.”

Kun elämästä hävisi jatkuva stressi, Tomi oli vihdoin valmis kohtaamaan tunnemylläkän ja turvattomuuden, jota hän oli kokenut lapsuudestaan asti. Lisäksi hän oli valmis puhumaan asiasta vanhempiensa kanssa.

”Puhuimme täysin rehellisesti. Kerroin kummallekin vanhemmalleni, miltä minusta oli kaikki vuodet tuntunut.”

Keskustelujen myötä Tomi sukelsi syvälle omaan lapsuuteensa ja löysi samalla sisältään pienen lapsen, joka itki vanhempiensa perään. Kun keskustelut oli käyty, ahdistus oli kadonnut. Tomilla oli vihdoin turvallinen olo. Hän oli valmis jatkamaan eteenpäin uudella tavalla.

”Aikaisemmin en olisi edes osannut kuvitella tällaista levollisuuden tunnetta.”

Toiveena toisenlainen tulevaisuus

Tomi on onnellinen adhd-diagnoosistaan, mutta hän ei harmittele, miksi se tuli vasta aikuisena. Hän ei vaihtaisi elämästään mitään pois. Päihteidenkäyttö, rötöstely, varkaudet ja vankilavuodet ovat tuoneet erityisiä kokemuksia, joita ilman hän ei osaisi edes kuvitella, millaista hänen elämänsä olisi nyt.

”Ajattelen, että se on vain elettyä elämää. Tunnen myös, että kaikkien vaikeuksien keskellä jokin korkeampi voima piti minut hengissä.”

Tomille on myös tärkeää, että tulevaisuus on toisenlainen. Omille lapsilleen hän haluaa olla tukena elämän eri vaiheissa. Siihen kuuluu muun muassa läsnäolon ja läheisyyden hetkiä.

”Meillä kaikki tunteet ovat sallittuja. Vaikka lapset välillä pöllöilevät, haluan näyttää, että rakastan heitä ja pystyn ottamaan murrosiän myllerryksen vastaan. Välillä käyn myös halaamassa heitä, vaikka he sanovatkin olevansa jo isoja.”

Tomi on myös pyytänyt lapsiltaan anteeksi vuosia, jolloin hänen pinnansa paloi helposti. Adhd-diagnoosin myötä lapset ovat ymmärtäneet, mistä se johtui.

”Nykyään juttelemme paljon ja teemme monia asioita yhdessä. Perheen kanssa oleminen on parasta, mitä tiedän.”